Onko stressi ja sen hoito downsiftauksineen nykyajan ilmiö vai onko kaikki siihen liittyvät artikkelit vain osuneet silmään sattuneesta syystä aiempaa ärhäkämmin? Ei siinä, oikein hyvä, että asiasta puhutaan ja ihmisiä yritetään saada ymmärtämään, että vähemmän on enemmän tässäkin asiassa.
Minä en tunnistanut stressiä ennen kuin pari vuotta sitten, kun elämässä alkoi tapahtua asioita liian paljon yhtaikaa. Oli avioeroa, uusperhettä ja siis uusia perheenjäseniä, viisi muuttoa 1½ vuoden sisään, vanhempien kuolemia (monikossa), sairastumisia lähipiirissä, yllättävä iso remontti, mökin rakentamista, opiskelua ja ihan se peruslapsiperhearki siihen kaupan päälle. Tunsin olevani oman elämäni statisti. Päästelin silti menemään vanhaan malliin, koska olin aina jaksanut ja pärjännyt oikein mallikkaasti.
Tulipa sitten päivä, jolloin en enää jaksanutkaan. En vain jaksanut. Tunne oli pelottava, hirvittävän pelottava. Mitä hel***tiä mulle tapahtuu? Kierroksia ei enää saanut pysähtymään, päässä oli kaaos ja sitten loppui voimat. Vieläkin itkettää, kun ajattelen sitä.
Siitä kääntyi uusi sivu. Aluksi täysin tyhjä sivu. Korttelin ympäri käveleminen oli liian raskas keikka monta viikkoa. En uskaltanut yksin edes lähteä, kun ajattelin, että joudun jäämään naapuriin, kun kotiin asti ei jaksa. Pelon lisäksi seuraava tunne on turhautuminen. Nyt kun muutama kuukausi on kulunut, jaksan jo paremmin. Mutten hyvin vieläkään. Möröt on ollut pakko päästää pikkuhiljaa ulos kaapeistaan mikä tarkoittaa minulle sitä, että tunteita on ollut pakko alkaa tunnistaa ja hyväksyä. Ja sitä, että itsensä on ollut pakko antaa olla riittämätön. Maailma on täynnä hienoja asioita, ihania paikkoja ja estetiikkaa. Mutta minä en voi saada kaikkea kerralla. Sitä on edelleen vaikea kestää, että loputon innostukseni vie minut ylikierroksille, joka taas johtaa ahdistukseen. Haluaisin tehdä sitä, tätä ja tuota tänään ja tällä viikolla ja viimeistään tänä kesänä, mutten voi. Mielen rauhoittaminen on itselleni hyvin, hyvin vaikeaa. Sitä pitää oikeasti harjoitella. Hengitellä, keskittyä hetkeen, olla läsnä. Hirveän vaikea juttu, kun innostus vie ajatukset jonnekin ihan muualle. Tekemättömät työt olen jo aika hyvin onnistunut ohittamaan mielestäni ja myös sen, että minun ei ole pakko leipoa leipää itse tai tarjota joka päivä viimeisen päälle monipuolista ja itse tehtyä ruokaa. Joka jää lapsilta lautaselle. Hyvällä omatunnolla tarjoan useampana päivänä viikossa jauhelihakastiketta, joka taatusti uppoaa ja vie nälän lapsiltakin.
Murehtiminen on kai etenkin meidän naisten erikoistumisalaa. Itselleni oli yllätys, että noin 90% ajatuksista on sellaisia, joita olemme ajatelleet jo aiemminkin. Eli siis aika lailla turhia. Kun edes osan siitä ajasta käyttäisi tähän hetkeen ja sen näkemiseen, mitä kaikkea tähän hetkeen oikeasti sisältyy, olisi jo pitkällä mielenrauhan saavuttamisessa. Minä en vielä tätä osaa, mutta opettelen.