Olen toisinaan niiiiin väsynyt siihen, että perheeni nuorimmat jäsenet harvoin kuulevat, mitä minulla on juuri heille sanottavaa. Olen putsannut heidän korviaan topsypuikoilla, vaikka sairaanhoitajana tiedän, että niin ei saisi tehdä. Olen kertonut, kuinka turhauttavaa ja väsyttävää se on, kun tuntuu kuin puhuisi seinille. Ja kahden epäonnistuneen kerran jälkeen olen yrittänyt sanoa painokkaasti asiani, jota pyynnöksi tai jopa käskyksikin voisi tulkita.
Ja tästä saatiinkin miehen kanssa keskustelu naisen ja miehen välisistä auktoriteettieroista. Olen nimittäin käytännössä todennut, että sekä lasteni isän että mieheni -joka siis ei ole biologisten lasteni isä- sanomiset kulkeutuvat huomattavasti tehokkaammin korvakäytävästä aivoihin asti. Ja kyllähän se risoo, kun huomaa, miten helppoa se toisille on. Toki osasyy tähän harmittavaiseen ilmiöön on se, että puhun n. 97% enemmän kuin mieheni, joten lapsetkin varmaan suojelevat aivojaan suodattamalla puheistani osan pois. Usein se osa sattuu kylläkin olemaan se, jolloin pyydän heitä iltapesuille, ulos, nukkumaan, pois digitaalisten vempainten äärestä, siivoamaan huoneensa tai auttamaan kotitöissä. Ja sitten tulee käytettyä sitä kolmatta kehoituskertaa, jonka tarkoitus on kuulostaa vakuuttavalta ja siltä, että olen nyt äärimmäisen tosissani, mutta se tulee ulos suusta erilaisena kuin mikä oli tarkoitus. Ja se on juuri se naisen ja miehen -äidin ja isän- auktoriteetin ero. Kun mies sanoo painokkaasti, hänen äänensä madaltuu eikä tulisi mieleenkään olla tekemättä niin kuin pyydetään. Helppoa, eikö? Mutta kun itse yritän ensin sanoa leppoisasti (oikein keskityn siihen), mitään muuta ei tapahdu kuin että oma pinnani kiristyy pykälän. Sanon toisen kerran (yritän pysyä leppoisana, mutten täysin onnistu) ja silloin joku saattaa vastata, että ”ihan kohta” tai alkaa kiukutella, ettei huvita enkä mä haluu. Tässä vaiheessa myönnän savun tupruttelevan jo korvistani. Keskityn siihen, etten hermostu, koska silloin harvoin tilanne paranee tai vähintäänkin tunnelma on pilalla. Sitten sanon kolmannen kerran painokkaasti asiani, mutta mitä tapahtuukaan? Suustani tulee jäkätystä, nalkutusta tai kimitystä. Kuulostan omissakin korvissani Ärsyttävältä. Minä väitän, että naisten nalkutus ei johdu aina v-maisesta luonteesta vai äänihuulten rakenteesta. Jos jollakulla on hyviä neuvoja tähän niin vastaanotetaan, koska itseänikin raivostuttaa kuunnella itseäni.
Ja olen kyllä kasvatusoppaani lukenut ja tiedän, että laskeutumalla fyysisesti lapsen tasolle ja keskustelemalla kauniisti ja kuuntelemalla lasta ja kaikkea sellaista saadaan kyllä hyvä tulos aikaan. Mutta arki kolmen lapsen kanssa ei ole aina yhtä auvoista ja leppoisasti eteenpäin soljuvaista kuin mitä niistä oppaista voisi kuvitella olevan. Joskus niihin hienoihin keskusteluihin ja mielipiteen vaihtoihin on aikaakin, mutta on se arki sitä kiirettäkin joskus, haluttiin tai ei. Lastemme eduksi täytyy kyllä sanoa, että hienoja tyyppejä ovat ja mahdottoman hyväkäytöksisiäkin useimmiten. Mutta ovat he kuitenkin lapsia, jotka tarvitsevat ohjausta ja etsivät rajoja ja turvaa meistä aikuisista ja niissä tilanteissa arjen tuoksinassa niiltä törmäyksiltä ei aina vältytä.