Innostuksen- ja pelonsekaisin tuntein odotan kahden viikon kuluttua koittavaa töihin paluuta. Puoli vuotta on pitkä aika pyöriä kotona mitään tekemättä. Mutta se on ollut tarpeellinen puolivuotinen. Ja toivottavasti riittävä työkunnon palauttamiseen. Se on se juttu, mikä jänskättää ja mitä haluaisi päästä testaamaan jo nyt. Ihan heti. Mitä, jos se ei onnistukaan? Tsemppaan itseäni ajatuksella: ”Mitä sitten?” En ole maailman ensimmäinen uupunut enkä ikävä kyllä viimeinenkään. Pääasia, että minulla on halu yrittää. Voisi hyvin olla niinkin, etten jaksaisi edes ajatella töihin paluuta. Mutta minä jaksan ja se on asia, josta olen nyt iloinen.
En ole vielä selvillä vesillä itseni kanssa, mutta kovasti siinä uskossa, että vielä joku päivä olen. Ja jos niin onnellisesti käy niin tiedän, että näen maailman eri vinkkelistä kuin aiemmin. Niin kliseistä kuin se onkin niin olen itselleni armollisempi. Olen muita kohtaan armollisempi. Ymmärrän vivahteita ja ymmärrän paremmin, miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Näen valon ja ilon ympärilläni. Olen onnellinen joka hetkestä, jonka saan elää ilman ahdistusta. Ymmärrän myös sen, että kenelle tahansa voi käydä joko näin tai sitten mieli voi murtua jollakin muulla tavalla. Aiemmin nimittäin olin siinä kuvitelmassa, että muille kyllä voi käydä niin, mutta minulle ei. Olin niin vahvuuteni lumoissa, etten ymmärtänyt, että se ei ole ainoa puoli minussa.
Nyt olen päässyt kurkistamaan niihin muihinkin puoliin. Vähä vähältä ne alkavat aueta minulle. Vahva puoleni on kannatellut minua hienosti nämä reilut 40 vuotta, mutta nyt sen on aika antaa tilaa niille muille puolille. Niille, jotka näkevät vivahteita, tuntevat empatiaa ja osaavat tehdä arvioita siitä, mitä haluan ja mitä jaksan. Uskallan tuntea tunteita enkä säikähdä niitä. Annan niiden tulla yrittämättä estää. Olen itseni kanssa kuin Liisa Ihmemaassa.
Jos en saisi elää niin turvallista elämää kuin mitä saan nyt ensimmäistä kertaa elämässäni, jatkaisin todennäköisesti entistä suorittamista. Minulla ei olisi ollut mahdollisuutta romahtaa. Turvassa se on mahdollista ilman, että kukaan tuomitsee. Olen vasta hiljattain myöntänyt itselleni ensimmäistä kertaa, että tarvitsen muita ihmisiä. Ja olen sanonut sen ääneenkin. Voi miten se tuntuikaan hyvältä. Minun ei enää tarvitse pystyä ihan kaikkeen yksin.
Olen saanut tuntea sen, kuinka yksi katse voi tehdä pieniä ihmeitä. Se, kuinka toista ihmistä katsoo, merkitsee enemmän kuin olen aikaisemmin ymmärtänyt. Katse voi eheyttää tai se voi rikkoa.
Olen oppinut kunnioittamista ja sitä, kuinka toista voi kohdella kauniisti ihan joka hetki, vaikkei aina huvittaisikaan. Tiedän myös vihdoin, miltä tuntuu, kun tyhjyyden tunne on hävinnyt. Enää ei tunnu siltä, että jotain puuttuu. Ei tarvitse elää ”sitten kun”-elämää vaan elämä on tässä. Juuri nyt.